On hetkiä, jolloin sydän täyttyy levottomuudesta tai sisäisestä ahdistuksesta. Mieli ei löydä rauhaa, rukous tuntuu raskaalta ja ajatukset kiertävät samoja huolia. Usko ei ehkä ole kadonnut, mutta se tuntuu etäiseltä. Monet kokevat tällaisia kausia, eikä Raamattu peitä tätä todellisuutta. Päinvastoin, se kertoo rehellisesti siitä, miten Jumalan omat ihmisetkin kulkivat läpi vaikeiden sisäisten vaiheiden.
Myös Daavid koki syviä sisäisiä taisteluita. Hän ei piilottanut tunteitaan, vaan puhui niistä Jumalalle. Daavid kirjoittaa psalmissa: ”Miksi olet masentunut, sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton?” (Ps. 42:6).
Tämä kysymys paljastaa jotakin tärkeää: ensimmäinen askel levottomuuden ja sisäisen ahdistuksen keskellä on tunnistaa, mitä sydämessä tapahtuu. Kun ihminen pysähtyy ja sanoittaa tunteensa, ne eivät enää hallitse häntä salassa.
Kun levottomuus on tunnistettu, seuraava askel on tutkia sen lähdettä. Kaikki sisäinen raskaus ei synny samasta syystä. Joskus sydäntä painaa synti, joka tarvitsee tunnustamista ja parannusta. Toisinaan kyse on yksinkertaisesti uupumuksesta, jolloin ihminen tarvitsee lepoa, hiljaisuutta ja palautumista. Voi myös olla, että mieli on joutunut hengellisen taistelun keskelle, jossa ajatuksiin tulee valheita ja syytöksiä. Siksi on hyvä rukoilla kuten Daavid psalmissa:
”Tutki minua, Jumala, ja tunne sydämeni” (Ps. 139:23).
Jumala näkee syvemmälle kuin ihminen itse.
Levottomuuden keskellä ajatukset voivat helposti muuttua synkiksi. Mieleen saattaa tulla väitteitä, jotka tuntuvat todelta: “Jumala on jättänyt minut”, “en selviä tästä”, tai “mikään ei enää muutu”. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan aina ole totuutta. Raamattu opettaa, että jokainen ajatus voidaan tuoda Kristuksen eteen. ”Ottakaa vangiksi jokainen ajatus kuuliaiseksi Kristukselle” (2. Kor. 10:5). Kun valhe tunnistetaan valheeksi, se menettää voimansa.
Silloin tärkein paikka on Jumalan läsnäolo. Jeesus opetti, ettei rukous ole suoritus vaan kohtaaminen: ”Mutta kun sinä rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovesi” (Matt. 6:6).
Jumalan eteen saa tulla juuri sellaisena kuin on. Kauniita sanoja ei tarvita. Joskus kaikkein rehellisin rukous on lyhyt ja yksinkertainen: “Herra, auta.” Juuri tällaisissa hetkissä Jumalan rauha voi alkaa koskettaa sydäntä.
Kun valhe on paljastettu, sen tilalle tarvitaan totuus. Jumalan sana toimii vastauksena moniin pelkoihin ja epävarmuuksiin. Jos mieli kuiskaa, että Jumala on jättänyt, Raamattu vastaa: ”Minä en sinua hylkää enkä sinua jätä” (Hepr. 13:5).
Totuus ei ehkä muuta tunnetta heti, mutta se alkaa vähitellen rakentaa uutta perustaa sydämeen.
Usein Jumalan työ ei kuitenkaan tapahdu nopeasti. Monet tärkeät muutokset tapahtuvat hiljaisuudessa ja odotuksessa. Siksi Raamattu puhuu Herran odottamisesta. ”Mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman” (Jes. 40:31).
Odotus ei ole passiivista, vaan luottamusta siihen, että Jumala toimii silloinkin, kun ihminen ei vielä näe muutosta.
Lopulta tie levottomuudesta eteenpäin alkaa usein hyvin pienestä askeleesta. Jumala ei yleensä vaadi suuria tekoja, vaan yhtä seuraavaa askelta eteenpäin. Se voi olla rukous, hetki lepoa, yksi Raamatun jae, keskustelu luotettavan ihmisen kanssa tai päätös muuttaa suuntaa jossakin asiassa. Pienikin askel voi murtaa paikalleen jäämisen. Raamattu lupaa: ”Hän antaa väsyneelle voimaa ja voimattomalle väkevyyttä yltäkyllin” (Jes. 40:29).
Levottomuus ja sisäinen ahdistus eivät ole lopullinen tila. Ne voivat olla vaihe matkalla, jossa Jumala opettaa ihmistä turvautumaan häneen yhä syvemmin. Kun ihminen tunnistaa tilanteensa, tutkii sen syyn, paljastaa valheet, menee Jumalan eteen, vastaa totuudella, odottaa Herraa ja ottaa yhden askeleen eteenpäin, tie alkaa vähitellen avautua.
Jumala ei jätä omiaan pimeään. Hän johtaa askel askeleelta takaisin valoon. Koska HÄN on rakkaus.